Erosin avomiehestäni noin puoli vuotta sitten. Suhde oli kestänyt melkein päivälleen 12-vuotta, joka oli munlaiselleni heilurille pitkä aika. Suhteemme oli hyvin tiivis ja  olimme kaiken vapaa-aikamme  yhdessä. Se taisi olla suurin syy siihen, miksi toisen naamataulu ja käskyttämiset alkoivat todenteolla kuristaa kurkkuani.

Hän nauroi joskus alku aikana, että musta tulee häkkilintu ja ulos pääsyä ei ole. Se on aika kova lause toteutettavaksi tai saatikka lusittavaksi kelle tahansa. Minulle se oli mahdoton. Kun henkilökohtaiset menot ja tulot säädetään niin, että lenkillekin sai ainostaan lähteä omakotitalon pihaa kiertämään, tuntui se lähinnä elinkautiselta. Tunti ulkoilua päivässä ja yksin.

Koska en ollut tuomittu mihinkään lusimaan, muuta kuin yhden kapean kultasormuksen verran, piti ottaa asia esille. En kuitenkaan suostunut anomaan lisää vapaa-aikaa tai ulkoilu aikaa tai ylipäätään mitään muutakaan aikaa, oli pakko tehdä päätös. Minun päätökseni oli tälläkin kertaa, niinkuin aiemminkin, laittaa ovi kiinni ja lähteä.

Ensimmäinen puoli vuotta on kulunut, yksin. Alku aikoihin omassa asunnossa eläminen tuntui lähes taivaallista ja varsinkin kun sain olla todella yksin ja syrjäytyä rauhassa. Päivät teen töitä ja illat joko  istun ja haaveilen tai käsitteln flashbackkejä, joita on riittänyt.

Pari kertaa olen uskaltautunut ihmisten ilmoille ja sekin on ollut suuri saavutus. En ollut ottanut olutta 2,5 vuoteen ja baariin meno tuntui lähes kammottavalta ajatukselta. Tytär, melkein 18-vuotias alkoi hermostua jossain kohtaa siihen, että mä istun illat kotona, villasukat jalassa. Se ei olisi kuulemma ihmisen elämää. Tytär laittoi minut tinderiin, piti kuulemma saada vähän nostatusta nollaantuneeseen itsetuntoon.

Viestejä sateli, ehkä noin 50, eikä mun olo kohentunut yhtään. Päinvastoin musta tuntui kuin olisin ollut tyrkyllä kuin nauta markkinoilla, joo, mä myönnän olevani aika vanhanaikainen. Mä poistin profiilini ja laskeuduin taas takaisin sohvan nurkkaan ja haaveilin paremmasta elämästä.

Pientä, lievää säätöä on ollut, mutta jokaisen tapaamani miehen kohdalla on vahva tunne, ettei tää ole mun juttu, eikä sellaiseksi tulekaan.Tosin sen johtuu siitä, että tiedän tarkalleen kenet haluan ja se siitä.

Mutta, sitä mä olen kaikista eniten ihmetellyt, kun olen todellakin nyt elämäni ensimmäisen kerran ollut näin kauan itsekseni, miten moraali on muuttunut näillä leveleillä.Siis ihmissuhde leveleillä. Joko mä olen niin auttamattoman tynnyrissä kasvanut ja säilötty, etten tajua enää mistään mitään. En siis yritä nostaa itseäni mitenkään muiden yli tai paremmaksi kuin muut, mutta olen aikalailla järkyttynyt. Sitoutuneet miehen hakevat seuraa ja yhden yön huvia.Ei tunnut paljon painaa avioliitot eikä avoliitot, tuntuu joskus kuin kaikki tärkeä olisi menettänyt merkityksensä ja jokainen panee ristiin toisiaan.Näin se maailma on muuttunut ja mennyt omia menojaan ja mä myönnän kyllä että olen out.

Olen jollaintavalla hyvin pettynyt kohtaamani ihmisiin, mutta enpä ole heiddän valinnoistaan vastuussa enkä sen enempää moralisoi ketään tai arvostele kenenkään valintoja. mutta siltikin, miksi tää on mennyt tämmöiseksi? Kuka tietää...

Eikä mun valintanikaan ole mikään yli-ihminen, hänelläin omat omat polkunsa ja juttunsa, mutta silti tuo minun itsepäinen sydämmeni haluaa vain hänet. Mene ja tiedä, mitä siitä sitten koskaan tulee tai tuleeko mitään...kun toi mun haluaminen ei aina riitä...sillä toisellakin saattaa olla sanansa sanottavanaan ja hyvin vahva oma tahto. Mutta, jos ei tule, niin ei tule. Tulipahan ainakin haluttua! :)